Intohimona liikkuminen

Minä tajusin muutama vuosi sitten, että minun ylivoimaisesti suurin intohimoni on liikkuminen. Minun on ihan turha yrittää edes esittää mitään muuta. Kaikki kanssani eläneet tai paljon aikaa viettäneeet ovat nähneet, mitä käy aikatauluille ja suunnitelmille, kun saan päähäni lähteä treenaamaan. Ne kaikki siirtyvät tai ainakin niitä voi hieman venyttää ja muokata uudelleen.
Nykyään on muodikasta sanoa olevansa liikunnallinen tai harrastavansa jotakin. Moni juoksee maratonin tai suorittaa vaaativan triathlonin, että saa siitä uuden kokemuksen tai merkinnän cv:hen. Ne ovat hienoja motivaattoreita saada ihmiset liikkumaan, mutta itselläni tulee aina mieleen jatkuuko se liikunta näiden tavoitteiden suorittamisen jälkeen? Mitä hyviä ja huonoja puolia tämä intohimo liikuntaan ja liikkumiseen puolestaan pitää sisällään?

Liikuntaan kohdistuvaa intohimo on monenlaista. On ihmisiä, jotka rakastavat jotain tiettyä lajia tai harrastusta todella paljon, mutta eivät välttämättä ole kiinnostuneita sen ulkopuolella liikunnasta ollenkaan. Osa taas liikkuu halusta hallita esimerkiksi painoaan. Tämähän on ihan luonnollinen syy - seuraus suhde, että liikunta helpottaa painonhallintaa, mutta pahimmillaan ja pitkälle vietynä tästäkin löytyy varoittavia esimerkkejä.

Alussa kerroin omasta intohimostani. Minä sijoitun ehdottomasti kategoriaan, joka omaa sisäisen liekin liikkumiseen. Minulla tarve liikkua ei näyttäydy voimakkaasti minkään tietyn lajin kautta vaan se suunnaton kiinnostus on melkein rajoittamatonta. Sain tästä intohimostani ja kiinnostuksestani taas hyvän esimerkin. Olimme Monnan ja koirien kanssa iltakävelyllä läheisen jalkapallokentän vieressä. Koirat touhusivat omiaan 10m hihnojensa kanssa ja minä unohduin katsomaan kentällä pelaavia pelaajia. Mietin, että miten minä pelaisin tuon tilanteen. Harrastavatkohan nämä pelaajat todellisuudessa jotain toista lajia ja sitten aloin arvuuttelemaan, että mitä. Yksi kundi näytti ainakin ihan entiseltä lätkäjätkältä ja mimmi voimistelijalta tai tanssijalta. Voi olla, että olen väärässäkin! Onkohan näillä sivurajoja tässä pelissä? Sitten kuulin Monnan kysyvän, että "näitkö mitä Gere teki?" Mä sanoin, että en ihan, kun katsoin tuota futista. Monna kysyi, että "Miten sua voi kiinnostaa, että jotkut ihan tuntemattomat pelaa tuolla omia pelejään?" Mä sanoin, että en tiedä, vaikka tiesinkin! Se on tämä intohimoni.

Mitä hyviä puolia tämä intohimoni sisältää? Ensimmäisenä tulee mieleeni ainakin se, että en varmasti ikinä tule lopettamaan liikkumista. Se on ei enempää eikä vähempää minun tapani elää. Tulen varmasti liikkumaan koko ikäni ellei mitään onnettomuuksia tms. tapahdu. Minun liikkumiseni ei ole kiinni mistään tavoitteista, ei maraton ajoista, penkkipunnerrus ennätyksestä tai maalien määrästä salibandyssä. Tämän takia en ehkä myöskään jaksa täysin innostua juuri näistä edellä mainituista tavoitteista. Tykkään juosta, käydä kuntosalilla tavoitteellisestikin, mutta en jaksa keskittyä johonkin tiettyyn yksittäiseen tavoitteeseen, koska maailmassa on niin paljon kivoja liikuntamuotoja, että keskittyminen yhteen asiaan ei jaksa innostaa. Jos haluaa olla jossakin todella hyvä, niin se syö väkisinkin tehoja ja taitoa muista asioista. Niin se vain menee. Olen mielellään ihan hyvä monessa asiassa, kuin todella hyvä yhdessä asiassa.

Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat todella ällistyttävän hyviä jossakin, esim. penkkipunnerruksessa, golfissa tai vaikka jääkiekossa. Tämä keskittyminen on vienyt heiltä mahdollisuuden kehittyä muissa lajeissa/ harrastuksissa samaan aikaan. Siinä ei ole mitään väärää, päinvastoin minä arvostan ja ihailen heitä suuresti, mutta se ei ole vain minun tapani elää ja liikkua. Olen iloinen siitä, että voin pelata tennistä, sulkapalloa, squashia, jääkiekkoa, jalkapalloa, salibandyä, käydä juoksemassa, hiihtämässä, rullaluistelemassa, pyöräilemässä tai vaikka kuntosalilla. Osaan tehdä näitä kaikkia ja paljon muuta, mutta en ole missään todella hyvä. Se on kuitenkin sikäli rikkaus, että voi olla monessa mukana harrastetasolla ja nauttia kaikista näistä ja paljon muistakin lajeista ja samalla tutustua uusiin upeisiin ihmisiin harrastuksien kautta. Oeln tutustunut suunnistajiin, koripalloilijoihin, voimistelijoihin, jalkapalloilijoihin ja jopa lappilaisiin liikunnan kautta. Ilman intohimoani en varmasti olisi tavannnut näitä mahtavia ihmisiä!

Liikunta antaa aina hyvän kuvan ihmisestä. Jos tapaat kaksi uutta ihmistä, joista toinen sanoo harrastavansa juoksua ja kuntosalilla käyntiä sekä luonnossa liikkumista ja toinen kertoo makaavansa illat sohvalla telkkarin ääressä, niin jostain syystä suurimmalle osalle tuo urheillullisempi versio antaaa heti paremman kuvan, vaikka se ei välttämättä pitäisikään paikkaansa henkilöihin paremmin tutustuttaessa. Intohimo liikuntaan on antanut minulle paljon uusia ystäviä, auttanut monissa monissa asioissa aina työpaikan saamisesta, parisuhteen solmimiseen. Olen reippaampi, virkeämpi, iloisempi ja energisempi, kun liikun.

Löytyykö intohimosta liikkumiseen mitään huonoja puolia? Tähän olisi helppo vastata, että ei. Liikunta koetaan nykyään niin positiiviseksi asiaksi, että kaikki sen sisällä tapahtuvat asiat koristellaan mielellään kultaisella reunuksella ja enkelin kuvilla. Minusta tuntuu, että oli asia mikä tahansa, jos sitä tekee todella suurella intohimolla on aina vaara, että hommat menevät jossain kohtaa yli. Se voi tarkoittaa treenimääriä, liian vähäistä lepoa tai pakkomiellettä liikkua. Onkin tärkeää muistuttaa itseään aina aika-ajoin siitä, että liikunnan pitää lähteä sydämestä. Jos väsyttää tai ei tee mieli lähteä treenaamaan, niin ei kannata mennä. Aina pitäisi pitää huolta kokonaisuudesta ja riittävästä lepoajasta. Tämä on yksi suurimmista haasteista kaikilla meillä liikuntaa rakastavilla. Olen vasta viimeaikoina oppinut itsekin lepäämään riittävästi! Olen kyllä aina pitänyt lepopäiviä, mutta nyt olen ymmärtänyt levon merkityksen kokonasivaltaisemmin. Välillä on hyvä miettiä, että onko tässä nyt mitään järkeä. Tiedän, että joku juoksee lenkkejä aamukolmelta ja toinen käy salilla vielä 23.30 aikaan. Välillä on kiva hullutella, mutta järki kannattaa pitää mukana. On hyvä pysähtyä miettimään liikunko nyt siitä ilosta vai pakosta?

Toinen huono puoli liittyy monesti liikkujan läheisiin. Liikuntaa on taaskin niin helppo perustella sillä, että se on terveellisempää, kuin kaljanjuonti. Mitä väliä jos lähden taas lenkille? Olisiko parempi jos joisin vain kaljaa kotona? Tämän tyylinen ajattelu on aika yleistä. Mitä siihen voi toinen vastata? Ei mitään! Addiktion tasolle mentäessä on läheisille oikeastaan melkein ihan sama, mikä se aihe on. He joutuvat joka tapauksessa joustamaan ja ymmärtämään tätä addiktoitunutta henkilöä. Monesti perheen asiat pyörivät silloin tämän addiktoituneen henkilön ympärilä. Meillä tämä tarkoittaa sitä, että moni asia kulkee perheessämme liikunnan ehdoilla. Onneksi liikumme molemmat, niin ymmärrämme paremmiin toisiamme. Vuosien saatossa olemme oppineet myöskin suunnittelemaan aikataulumme niin, että molemmat pääsevät liikkumaan! Jos menemme vaikka Seurasaareen kävelylle ja minä haluan vielä treenata, niin voimme tehdä niin, että minä juoksen sinne, Monna tulee autolla ja sitten kävelemme siellä yhdessä. Näin me saamme toteutettua molemmat jutut eikä kenenkään tarvitse muuttaa suunnnitelmia. Sama kaava on lomamatkoillamme. Lähdemme jo aamulla yhdessä treenaamaan ja jos toinen ei jaksa, niin se voi jäädä nukkumaan, kun toinen karkaa tekemään päivän harjoituksensa jo ennen yhteisiä suunitelmia. Tämä kaikki on kuitenkin vaatinut meiltä paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, että olemme saaneet oman systeemin toimivaksi! Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun minä olen venyttänyt lenkkiäni vielä 15minuutilla, kun luulen, että ehdin käydä suihkussa, syödä ja vaihtaa vaatteet 3minuutissa. Sitten ollaankin taas myöhässä, minun intohimoni takia :). Monna on näissä jutuissa paljon fiksumpi, siksi en käytäkään sitä esimerkkinä. Se osaa suunnitella aikataulunsa paljon paremmin eikä ole aivan yhtä fanaattinen, kuin minä :).

Tällaisia ajatuksia tuli mieleeni liikunnan intohimosta.

Aurinkoista keskiviikkoa kaikille,

Tuukka